Nimeni on Natalia ja olin huumeriippuvainen kahdeksan vuoden ajan. Kaikki alkoi kuten se todennäköisesti alkaa kaikilla muillakin. Se alkoi nautinnollisena, viihteellisenä ajanviettona, mutta päättyi hirvittävällä tavalla sekä itseäni että perhettäni ajatellen.    Löysin itseni kamalasta tilanteesta enkä nähnyt ulospääsyä. En tiennyt mitä tehdä. Yhteisö, jossa elin, ei osoittanut minulle tietä pois ahdingostani. Kun käännyin huumeasiantuntijan puoleen, hän sanoi minulle, ettei hän voinut auttaa minua yhtään, sillä niin suurten annosten käyttäjänä minua ei voitaisi ottaa sairaalaan. Kun puhuin erilaisille psykologeille, lääkäreille ja sairaaloille minulle sanottiin samaa. Vain kaksi tuntia hoidosta päästyäni –ja olisin taas ottanut huumeita.

Vanhempani, tietenkin, yrittivät auttaa minua ratkaisemaan ongelmani, muttei sekään tuottanut tulosta. He panivat suunnattomat määrät rahaa hoitoon ja olivat vahva tukeni, mutta mikään ei auttanut minua. Uskoin jo, että olin sinetöinyt kohtaloni; ja minä ajattelin elämäni päättyvän näin. Toisin sanoen, minulla oli vain yksi ulospääsy: hitaasti  päivä päivältä itseni tappaminen. Tarkoitan, että tavallinen ihminen tarvitsee vain syödä, juoda ja hengittää elääkseen, mutta minä tarvitsin myös pistoksia päivittäin tunteakseni oloni normaaliksi edes puolen tunnin ajan.

Äitini ja isoveljeni saivat tietää kuntoutuskeskuksesta. He kertoivat minulle siitä, mutten tahtonut mennä sinne, koska ajattelin ettei se minua auttaisi. Ja ajattelin vielä, etten missään tapauksessa halunnut lopettaa huumeitten käyttöä. Halusin vielä elää näin. Halusin luopua huumeista vain niinä hetkinä, kun minulla ei ollut rahaa tai huumeita. Vastustin lähtöä kaikin mahdollisin keinoin, mutta perheeni antoi minulle hyvin tiukat ja rajalliset vaihtoehdot: minun tuli mennä joko keskukseen, vankilaan tai kadulle. Niinpä minun täytyi sinne matkustaa. Ensimmäisinä päivinäni keskuksessa kaikki tuntui minusta hyvin oudolle.  En yksinkertaisesti ymmärtänyt mitään, ja olin hyvin vihainen perheelleni siitä, että he olivat lähettäneet minut sinne. Mutta se, mikä ensimmäiseksi kiinnitti huomioni, olivat ihmiset. He olivat olleet narkomaaneja , mutteivät olleet enää. He kyselivät minulta jatkuvasti:”Miten sinä voit?” Katsoin heitä ja ajattelin:”Mitä se teitä liikuttaa, mitä minulle kuuluu tai miltä minusta tuntuu.” Kaikesta huolimatta he jatkuvasti puhuivat minulle. He auttoivat minua, ja vähitellen uskoin, että elämäni voisi muuttua ja että voisin lopultakin nähdä taivaan värin ja puitten lehdet, ja että joka vuosi talvi, kevät, kesä ja syksy vaihtelevat, kaiken sen, minkä olin unohtanut ollessani kiinni huumeissa. Aloin uskoa, että on olemassa todellista ystävyyttä, ja rakkautta ja kaikkea sitä, mistä äitini tapasi kertoa minulle, kun olin pikkutyttö. Jotta nuo hyvät asiat olisivat elämässäni minun tuli pyytää Jumalalta niitä, koska Hän rakastaa minua ja oli aina ollut kanssani, en vain ollut sitä tiennyt.

Tiedätkö, pyysin Häneltä, ja Hän auttoi minua. Hän auttoi minua tuntemaan totuuden, joka teki minut vapaaksi. Jumala lahjoitti minulle uuden elämän. Hän auttoi minua korjaamaan kaiken, minkä huumeet olivat tuhonneet elämässäni. Minulla on suurenmoiset välit perheeni kanssa, ja koko perheeni on tullut Jumalan yhteyteen. Elän täyttä elämää. Jumala muuttaa minua. Hän opettaa minua rakastamaan, antamaan anteeksi, ja auttamaan ihmisiä. Tiedätkö, voin avoimesti katsoa ihmisiä silmiin. Ennen en voinut, koska tiesin ettei elämäntapani ole oikein. En kertaakaan ole katunut valintaani, ja Jumala näytti minulle rakkautensa.  Joka aamu herätessäni olen onnellinen siitä, että elän. Minulla on ystäviä---tosiystäviä, jollaisia minulla koskaan aiemmin ei ole ollut. Olen hyvin kiitollinen, että tämä kuntoutuskeskus on olemassa. Tällä hetkellä olen sosiaalityöntekijä; autan niitä, jotka ovat huumeriippuvaisia, muuttamaan elämäntapansa.

Tiedättekö,elleivät veljet ja siskot olisi ottaneet tätä uskonaskelta neljä vuotta sitten ja aloittaneet tätä työmuotoa, en olisi edessänne tänään täällä.

Kunnia Jumalalle.